Mä vihaan tätä tunnetta kun ei saa henkeä, rintaan sattuu ja on niin paha olla. Ei tätä voi uskoa todeksi, ei minun lapsuuden unelma voi olla poissa. Kuka meillä nyt toimii vellikellona, hömpöttelee keittiöstä ruokakupille, kolistelee vihjailevasti kuppeja, pitää lehmäpurkin märinää? Kuka ilmoittaa haukullaan pihaan menosta, tuijottaa haltioituneena suurilla silmillä palloa, lämmittää päiväunilla, lohdutta itkevää emäntää? Meidän viisas halinalle, jolla on maailman suloisin kuono.

Nyt sinun on hyvä olla, ei satu, et antanut syövän viedä kokonaan. Annoin sinulle sen, mitä olen aina luvannut, sait nukahtaa pirteänä ja arvokkaana omana itsenäsi, täydellä vatsalla ja saappaat jalassa. Ikinä ei sinua unohdeta, meillä on jo niin kova ikävä. Hei hei Pepe-rakas.

Isänpäivänä 10.11. huomasin Pepen imusolmukkeiden turvonneen. Kaulalla, kainaloissa sekä kintereissä, kaikki imusolmukkeet oli suurentuneet noin pingispallon kokoisiksi. Muita oireita Pepellä ei ollut, toki oli hieman laihtunut, mutta paksu karva peitti laihtumisen hyvin, oli innokas, pirteä ja hyvällä ruokahalulla varustettu. Koko sunnuntai-illan itkin ja halailin Pepeä, olin ihan varma, että syöpä on viemässä meidän rakkaan bernimme. :( Heti maanantaina aamulla soitin ja varasin samalle päivälle eläinlääkäriin ajan. Annoin normaalia isomman aamuruoan ja käytiin nauttimassa syksyisestä metsästä koko laumalla.

Eläinlääkärille kerroin oireet ja eläinlääkäri tunnusteli vatsan seutua, ajoi hieman karvoja mahasta ja ultrasi. Vaikka olin jo edellisiltana ihan varma asiasta, niin silti se tieto oli kuin isku vasten kasvoja - Pepen vatsaontelo oli täynnä kasvaimia. Vaihtoehdot oli vähissä, joko pitkittää elämää meitä ihmisiä varten kortisonilla 2-4 viikon ajan tai antaa koiran mennä nyt, kun kipuja ja tuskaa ei vielä ole (ainakaan nähtävissä). Tiesin mitä pitää tehdä, en vain voinut sanoa sitä, en halunnut päästää irti. Kykenin itkun seasta vain sanomaan, että pyydän mieheni tänne töistä. Laitoin miehelle tekstiviestin ja 10 minuutin päästä itkimme molemmat Pepen vieressä, eläinlääkäri kertoi vielä vaihtoehdot meille molemmille. Minä en edelleenkään voinut sanoa ääneen, joten mies puhui ja minä vain itkun seasta nyökkäsin hyväksynnän. Olin luvannut Pepelle 2011 sairastelujen yhteydessä, että kun näistä selvitään, en ikinä anna sinun kärsiä. Nyt oli aika päästää irti, ettei Pepen elämänilo ja pilke silmäkulmasta pääse hiipumaan. Pepe nukahti pää minun syliin.

 

Kuva

Blogin päivittäminen jäänyt kokonaan ja tämän kirjoitin nyt 2014 syyskuussa. Edelleen sattuu ajatella Pepen menetystä ja itken tätä kirjoittaessa. Kohta on vuosi kulunut ja edelleen on niin kova ikävä rakasta Pepeä.